Epäonnistumisia ja epäonnistumisen pelkoja.

Oon miettinyt tän postauksen tekemistä tositositosi kauan. Ois varmaan tosi kiva ja jeejee jos mulla ois kaikki hyvin ja kivasti eikä ikinä mitään ongelmia. No musta ainakin olis. Ja teille mun lukijoille, joita kuitenkin on jo jonkin verran, ja joita mä en tunne ollenkaan, on tosi pelottavaa tunnustaa ettei aina mene ihan niin hyvin, etten mä olekaan sellainen täydellinen fitnesspimu. Mutta kun on kyse elämästä, ei kaikki koskaan mene niinkuin haluais, ja vaikka se kuulostaakin tosi kurjalta ja ikävältä, niin se tie vaikeuksien kautta kasvattaa ja kouluttaa kaikkein eniten... joten kaippa siitä sitten on jotain hyötyäkin. Kaiken järjen mukaan ainakin. Tää on ollut tosi rankkaa myöntää itsellekään, joten on tosi vaikea myöntää tätä teille. Joka tapauksessa, ehkä tästä joku saa omaan tilanteeseensa jotain suuntaviivoja tai apuja - siksi mä haluan kertoa teille sen mitä oon nyt käynyt tänä keväänä läpi.

Okei... mistähän mä nyt sitten aloittaisin?

Mä en aloita ihan alusta, sillä ihan kaikkea en ole valmis elämästäni jakamaan teidän kaikkien kanssa. Mä sanon vaan silleen inhottavan salaperäisesti, että tää kevät on ollut mulle tietyllä (henkilökohtaisella) tasolla tosi vaikea ja täynnä pettymyksiä. Oon pettynyt mun ympärillä olleisiin ihmisiin, jotka on kääntäneet mulle selkänsä typerien valheiden takia, ja oon kyseenalaistanut aika monta asiaa mun elämässä nyt tämän kevään aikana. Pari muutakin aika rankkaa (jos ei muuten niin henkistä) vastoinkäymistä vielä siihen päälle, ja soppa on valmis. Mä olen kuitenkin tietyllä tavalla kontrollifriikki, ja se etten voinut näitä asioita kontrolloida mitenkään, tai vaikuttaa mitenkään siihen, että joku haluaa uskoa musta jotain josta tiedän ettei se ole totta. Halu puolustautua, saada oikeutta ja asiat takaisin oikeille urilleen oli suuri, tietysti. Huolimatta siitä, että kaiken tämän keskellä tiesin koko ajan, että juorujen uskominen ja selän kääntäminen kertoo enemmän siitä joka niin tekee, kuin minusta.

Siirsin siis kaiken kontrollihaluni dieettiini, asetin itselleni hurjasti paineita. Monet osa-alueet mun elämässä oli solmussa ja sotkussa, ja koin epäonnistuneeni tosi rankasti niissä, vaikkei minulla ehkä ollutkaan kovin paljon vaikutettavaa niissä asioissa loppupeleissä. Siksi oli jotenkin tosi, tosi, tosi tärkeää etten epäonnistuisi tässä... Niin, missä? Niin, välidieetissä. Siinä kesäkiristelydieetissä, joka oli vain parin kuukauden mittainen ja jonka piti laskea vaan tuota pahinta turvotusta ja saada vähän jotain lihaksen ääriviivaa näkyviin siellä missä sitä nyt sitten sattuis olemaan sen verran. Eikö?

No ei. Siitä tuli mun mielessä superkunnon, ellei jopa kisakunnon metsästys. Paha vaan, etten oo vielä kisakunnossa, ei oo niin paljon pahkuraa siellä eikä täällä - eikä tosiaankaan kisakireään kuntoon tulla kahdessa kuukaudessa --> järjettömyys nro 1. Mutta eihän se siihen jäänyt, ehei! :D Järjettömyys nro 2: Kun tajusin, ettei sieltä löysän alta ole odotettavissa mitään ihan ihmeitä, niin mieleen tuli konkreettinen lause, joka kaikui mun (näemmä tyhjässä) pääkopassa kimpoillen kallonpuoliskolta toiselle. Ai mikä ajatus? No se kaikkein pahin: "Miksi edes yrittää?" Ou. Mai. Gaad.
- Pelko siitä, että tuottaa itselleen pettymyksen, että epäonnistuu. Epäonnistuu. Siis just. Niin missä, tarkalleen ottaen. Tässä nyt ei ole mitään järkeä, ja takaraivossani oon tiedostanut sen koko ajan. Onneksi. :)
- Pelko siitä, ettei riitä. Ettei mikään riitä. Ai niin kenelle? Hyvä kysymys. Itselle? Luultavasti, sillä en mä tätä muidenkaan takia tee. Käy järkeen, sillä mä olen yleensä kuitenkin se, joka odottaa multa kaikkein eniten ja piiskaa eteenpäin. Aika paha, jos lähtökohtainen ajatus on se, ettei riitä edes itselle. Eikö? Aika hankala sitä on sitten lähteä motivoitumaan ja jaksaa yrittää silti painaa.
- Pelko siitä, että onnistun laihtumaan ja petyn näkemääni. Ettei se peilikuva olekaan se mitä kuvittelin tai toivoin? No ihan varmasti! Jos on lusikalla annettu (tai tässä tapauksessa saavutettu) niin ei voi kauhalla vaatia. Niin se vaan on!

Mä oon jokin vuosi sitten oppinut arvostamaan ja rakastamaan itseäni ihan itsenäni. Oon tehnyt sovun itseni kanssa ja todennut, että tärkeintä on että itse tykkään itsestäni. Kukaan toinen ei voi sanoa etten mä kelpaa, jos mä kelpaan itselleni. Mä koen, että se on tärkein asia mitä mä olen tähän mennessä elämältä oppinut. Hyväksynyt omat vajavaisuuteni ja todennut, että mä oon silti ihan hyvä tyyppi. No tää saattaa kuulostaa nyt vähän hassulta, mutta jos asetan sen kontekstiin sanomalla, että mun elämässä on ollut tosi monta ihmistä, jotka on aliarvioinut, lytännyt ja kyseenalaistanut mua ja mun tapaa olla ja elää ja katsoa maailmaa - ihan lapsuudesta tuonne muutaman vuoden takaiseen aikaan saakka. Pahinta oli, että mä oon uskonut sellaisia ihmisiä tosi kauan ja pyytelin anteeksi sitä mitä mä olin. On tosi rankkaa myöntää, että hetken ajan mä oon taas ajatellut että ne ihmiset jotka ei oikeasti tiedä mun elämästä mitään, on jollain tavalla oikeutettuja arvostelemaan mua ja mun elämää ja että ne olis vielä oikeassa. Vielä rankempaa on myöntää se, että kaikkein pahiten, raa'asti ja julmasti mua arvostelikin... minä itse. Minä, jonka piti olla mun paras kaveri!

Ei tää dieetti ole epäonnistunut, vaikka mä onnistuinkin itseäni ja tätä projektia vandalisoimaan. Tulosta on tullut kyllä, ei kisakireyttä mutta juuri sen mitä alun perin pitikin. Ja mikä tärkeintä, taas on huomattu miten oman pääkopan osuus tässä elämäntavassa on todella suuri. Eihän dieetillä olo ole muuta kuin ohjeiden noudattamista. Syö juuri sen verran kuin sanotaan, tekee juuri ne treenit kuin sanotaan ja juuri ne airobiset mitä käsketään. Simppeliä? No joo, mut ei. Kun sitten aletaan tekemään asioista hankalia, niin soppa on valmis. Stressistä kroppakin stressaantuu eikä ala toimia niinkuin pitäisi. Tää mitä kävin läpi tänä keväänä, ei ehkä olisi normaaliolosuhteissa tullut vastaan. Vuosi sitten vedin puolet pidemmän kiristelydieetin huomattavasti pienemmällä lihasmassalla, eikä mulla silloin mitään hätää ollut. Ei ollut mitään, joka olisi pakkaa pahemmin sekoittanut siinä samalla. Toisaalta se on hyvä, että tää tuli nyt, sillä siitä voi ottaa opiksi ja käydä asia läpi, löytää itsestään uusia heikkouksia ja saada pääkoppaa tasoitettua messiin näihin projekteihin. Tää kevät oli surkeiden sattumusten sarja, ja siitä tuli tosi rankka. Siitä kuitenkin selvittiin voittajana, ja koen että sain tästä jotain mukaanikin. Opin paljon taas itsestäni, ja muistin taas että mäkin oon erehtyväinen - mä teen virheitä ja kompuroin matkallani, niinkuin meistä kaikki. Mutta oon antanut anteeksi itselleni, ja oon taas itse itseni paras kaveri.

Oli tosi pelottavaa kirjoittaa tää teksti, ja tunteet on pinnassa kun näitä rivejä oon näpyttänyt. Oon oikeasti aika herkkis ja henkinen ihminen, ja suhtaudun joskus asioihin aika raskaasti. Mun mielestä elämään kuuluu tunneskaalat laidasta laitaan, ja on hyvä olla rehellinen itselleen ja omille tunteilleen. Oon ollut eksyksissä, mutta ylpeä siitä, että oon löytänyt takaisin sille oikealle tielle. Koska myös tällaiset asiat kuuluu elämään, niin rohkaisen mieleni ja julkaisen tämän päivityksen ylpeänä siitä, mitä oon käynyt läpi. Kommentoida saa, tietysti kuten aina.

Seuraava blogautus tulee varmasti huomattavasti nopsakammin, sillä se pitäisi olla helpompi kirjoittaa kun aihe ei ole ihan niin hankala. Pysykäähän kuulolla! :)